3541!!!

Eli siis hyvin menee edelleen. Yhtään sauhua emme ole vetäneet, minä tai T. Nikotiinipurkkaa menee edelleen, mutta sekin on alkanut itsekseen vähentyä. Lopulliseen eroon nikotiinista en kuitenkaan ole vielä ihan valmis, joten siirrän purkan totaalista poisheittämistä aina eteenpäin ja eteenpäin. Noh, pienempi paha se kuitenkin on kuin tupakka, joten ihan hyvällä omalla tunnolla aion vielä jonkin aikaa pureskella.

Tupakkaa ei oikeastaan tee mieli ollenkaan samalla tavalla kuin alkukuukausina, mutta kyllä se toki mielessä pyörii. Baari-iltoina joutuu jauhamaan purkkaa joskus niin että naama on aamulla kipeä, ja uudet tilanteet tupakoimattomana kun niissä ennen on tavannut polttaa, ovat tietysti tukalia. Öisin tulee myös jonkin verran unissa polteltua. Ja niissä unissa tulee sen röökinpolton jälkeen aivan järjetön morkkis myös.

Voi kun tämä edes vähenisi...

Laskuri kertoo, että tasaisen kulutuksen käyrän mukaan olen jättänyt polttamatta 1379 savuketta. Juuri nyt (ja muutamina päivinä ennen tätä) kaipaan niistä jokaista. Joo joo, onhan se ihan pirun hienoa kun ei polta, on kiva kun voi hengittää eikä aamulla tarvi yskiä keuhkoja pellolle, juu säästyy rahaa ja pysyy terveempänä ja kyllä, melkein kaikki tupakoitsijat jättäisivät aloittamatta jos pystyisivät... mutta silti! Nyt on vaan tehnyt kovasti mieli polttaa. Ja kovin usein on ollut mielessä ajatus, että oikeastaan haluaisinkin olla tupakoitsija. Vaikken oikeasti haluakaan. Tai haluan kyllä mutten voi. Tai siis tietysti voin mutten saa. Tai siis itsehän minä asioistani päätän joten saan kyllä, mutten halua. Vaikka siis haluankin. Aika sekavaa.

Meillä oli kylässä kavereita pohjoisesta; ne samat kenen luona olimme juhannuksen vietossa. Juhannuksen aikahan meni hippaamisesta huolimatta aika helposti ilman röökiä, koska näistä ystävistämme myös S oli lopettanut, ja oli sitä sosiaalista tukea ja painetta. Nyt kuitenkin S:n päätös oli murentunut, ja rööki paloi taas. Yllättävää miten kovasti se vaikutti siihen, että itsellä halutti aivan älyttömästi polttaa! T sanoo ihan samaa, että S:n sauhuttelua oli melko hankala katsoa vierestä ja tupakkaa teki mieli. Tokihan siitäkin sitten selvittiin, ja eteenpäin mennään edelleen puhtain paperein.

Tupakanpiru se vain taas nostaa päätään hassulla tavalla. S:llä on suunnitelmissa yrittää lopettamista uudelleen. Jotenkin hassusti tupakanpirulainen sitten kuiskaili minulle parin päivän ajan, että "No niin, katsos nyt. Aivan hyvin voit polttaa nyt muutaman ja lopettaa sitten uudelleen, katso nyt kun onnistuu se muiltakin!" Onnistuu!?! No huh huh, mitä onnistumista se on että lakko menee nurin ja joutuu keräämään motivaation uudelleen kokoon ja aloittamaan ihan nollasta? Huvittavintahan tässä on se, että välillä, ihan pienen hetken tuo ajatus tuntui silti ihan järkeenkäyvältä. Että voisin aivan hyvin poltella nyt koska tekee mieli, ja lopettaa sitten uudestaan, vaikka yhtä aikaa S:n kanssa. Mikäpä tuossa, helppo nakki. Onneksi sitä kuitenkin on jo jotenkin tottunut ja valmistautunut näihin ihme ajatuksiin mitä aina välillä tulee, niin ettei mennyt aivan näin helppoon.

Yövuorot

Lomalta palattu takaisin töihin. Yövuoroja takana 22 tuntia ja kymmenen minuuttia. Eli siis jälkimmäinen yö on menossa, ja vajaan parin tunnin päästää pääsee kotiin. Etukäteenhän mä jännäsin kovasti tätä yövuoroa imlan tupakkaa. Mietin tätä jo silloin toukokuulla, ja oikeastaan vuoden mittaan muutenkin. Yksin valvominen on niin perhanan puuduttavaa ja tylsää, ja aamun odottaminen joskus aivan järjettömän hidasta ja piinallista. Siihen on tuo tupakka ollut hyvä lääke. Alkuun kävin tupakalla tasaisesti läpi yön. Viime vuosina se kääntyi yhä enemmän niin päin, että illasta ja alkuyöstä ei niinkään tarvinut käydä savuilla, mutta aamupuolella sitäkin enemmän. Viimeisten parin tunnin aikana saatoin käydä kolme-neljäkin kertaa tupakalla ihan vain ajan kulumisen jouduttamiseksi. Kotimatkalla tietysti poltin myös, autolta sisään kävellessä niin ikään ja ihan viimeisen vetaisin vielä kotona parvekkeella juuri ennen nukkumaan menoa. Niin että oikeastaan siinä kolmen-neljän aamutunnin aikana polttelin sen puoli askia, ja ne olivat kaikki merkityksellisiä savukkeita. Tai niin ainakin ajattelin.

Nyt on nämä ensimmäiset yövuorot saatu voiton puolelle, eikä ole ollut mitään hätää. Ensimmäinen yö meni aivan pelottavan helposti. Kuuhkasin täällä itsekseni töitteni parissa nukkuvassa talossa, eikä oikeasti edes tehnyt mieli polttaa. Aivan ohimennen kävi tavan vuoksi tupakka mielessä kun oli saanut yössä ja yön töissä päätökseen jonkin tietyn vaiheen, jonka lopuksi oli aina tavannut käydä tupakalla. Tuo hetki meni samantien ohi, ja oli mukavaa kun ei tarvinut väsyksissä poukkoilla ulos tupakalle. Työtkin tuli tehtyä paljon helpommin ja jouhevammin, kun siinä tehtävien välissä ei tarvinnut käydä niillä perinteisillä pakkosavuilla vaan saattoi jatkaa sujuvasti hommasta toiseen. Yllättävää oli se, miten helposti aika kului ilman tuota muka tärkeintä yövuoron ajanvietettä! Toisessa yössä ei ollut enää sitä samaa jännitystä ja uutuudenviehätystä, eikä toisaalta tekemistäkään niin paljon, joten nyt on tullut tupakkaa mietittyä eilistä enemmän. Ei mitenkään tuskallisen paljon, mutta silti. Nikotiinipurkkaa olen tänä yönä pureskellut tuplat verrattuna eiliseen, ja käynyt pari kertaa pihalla "tupakkakävelyllä" roskien viennissä ja postin haussa. Viimeinen kitutunti menossa, sitten voi ruveta jo keittelemään kahvia ja odottamaan päästäjää ja vuoro onkin jo takana. Ja selvisin siis tästäkin, hyvä minä!

Ja kaikkein parasta tässä on ehkä se, että kun menee aamulla kotona nukkumaan, ei ole paha olo eikä suu ole kuiva ja turvoksissa ja ruokatorvi liekeissä. Viimeisen vuoden ajan tuo yövuoroihin kuulunut aamutuntien ketjupoltto ei nimittäin ole ollut elimistöni saati sitten mahakatarrini mieleen, ja nukkumaan käydessä on ollut usein ihan järkky olo. Ensimmäisen savuttoman yön jälkeen oli ihana mennä nukkumaan, kun tuota oloa ei ollutkaan. Siitäkin huolimatta, että aurinko paistoi kirkkaasti makuuhuoneen verhoista luomien läpi ja myrskypeltien asentajien porat jyrräsivät pääni sisällä vaikka korvakäytävät olivat täynnä kanarianlinnunkeltaisia korvatulppia.

Savuttomana yli kahdeksan viikkoa

Juu, kahdeksan viikkoa on siis täynnä. Laskuri kertoo, että polttamatta on jäänyt 1182 savuketta ja säästöön siis 216 euroa. Ja nämä kertaa kaksi, kun ollaan edelleen savuttomuudessa pysytty T:n kanssa molemmat (kohta näillä rahoilla rempataan reissussa rähjääntynyt Astra...) Lomalta paluu ja kotioloihin laskeutuminen on tapahtunut tasaisissa ja rauhallisissa merkeissä. Tavarat on purettu, kotiin asetuttu ja rennosta oleskelusta nautittu ihan urakalla. Se tulikin kyllä tarpeeseen kolmen viikon reissaamisen päälle, usko huviksesi! Kesäloma oli kerrassaan onnistunut, mukava juhannuksen aika pohjoisessa ja mahtava reissu Tanskassa ja Saksassa, mutta kyllä se sen verran raskasta matalalentoa oli, että muutaman päivän löhöily ennen töihin paluuta oli kyllä paikallaan. Hämmästyttävää sinänsä, että onnistunut loma olikin henkisesti näin raskas kun joutui keskittymään siihen, ettei enää polta tupakkaa. Monet kerrat reissussa ja kotiin palattuakin halutti polttaa, tottakai, mutta yllättävän paljon oli niitäkin hetkiä kun ei kuitenkaan haluttanutkaan. Tai siis halutti tietenkin, mutta ei niin paljon että olisi ollut valmis kiskomaan pään irti itseltään tai T:ltä tai joltain satunnaiselta briannielsseniltä. Sen verran tuo asia on kuitenkin mielessä koko ajan, että se vie jatkuvasti henkisiä voimavaroja. Vaikka olenkin siitä ylpeä ja nykyiseen asiaintilaan ihan perhanan tyytyväinen, joudun silti joka päivä, itse asiassa hereillä ollessani joka tunti(joinain tunteina kymmenenkin kertaa), kamppailemaan itseni kanssa ja vakuuttamaan itseäni siitä että tämä on sitä mitä oikeasti haluan ja tämän eteen kannattaa tehdä töitä. Paskoista hetkistä ja vaikeuksista huolimatta olen sitä mieltä että tämä kannattaa. Enimmän osan aikaa tuntuu siltä, että saan enemmän kuin menetän. Motivaatio savuttomuuteen on edelleen korkealla. Tupakkaa haluttaa lähestulkoon koko ajan enemmän tai vähemmän, mutta retkahtamisriski on omasta mielestäni edelleen erittäin alhainen. Olen todella vakuuttunut siitä, että EN HALUA POLTTAA, huolimatta siitä, miten kovasti tupakkaa tekeekin mieli.

Huomenna edessä paluu arkeen. Loma on loppu ja työt kutsuvat. Arki alkaa kahdella yövuorolla; ne ovatkin ensimmäisen sitten tupakanpolton lopettamisen. Jännittää minkälaisia noista öistä tulee. Mietin sitä jo lopettamista aloittaessani, että yövuorot voivat olla minulle hankalia ainakin aluksi. Yövuoroihin on tähän saakka kuulunut merkittävänä rytmittävänä tekijänä ja ajan kulumisen osoittajana kuulunut säännöllinen tupakalla käynti. Se on kivasti katkaissut yksinäisen puurtamisen, ja toisaalta toimettomina hetkinä auttanut pysymään hereillä ja saatellut yötyöläisen mukavasti aamuun ja unen helmoihin. Tämän rytmin olen opetellut jo yli kymmenen vuotta sitten, ja vaikka välissä on ollutkin opiskeluja ja päivätöitä, en ole siis tehnyt ikinä yhtään ainoaa yövuoroa ilman tupakkaa. Voitte uskoa, että jännittää!

Lomareissu on takanapäin

Tämä päivä kun kääntyy yöksi ollaan oltu polttamatta tasan kahdeksan viikkoa. Tanskan- ja Saksankierroksestakin selvisin ilman yksiäkään savuja, mutta helppoa se ei kyllä todellakaan ollut. Se oli tuo lomalla olo taas uusi tilanne, josta pitikin opetella kikkailemaan savuttomana eteenpäin, ja välillä meinasi tosissaan olla selkä seinää vasten. Nikotiinipurkan kulutus tuplaantui siitä mitä se oli ennen reissua; välillä piti vahtia kelloa että kulutus pysyi edes suunnilleen yksi/tunti tahdissa. Monessa kohtaa olisi niiiin kovasti haluttanut sytyttää tupakka, kaipasin sekä mukavien hetkien että vitutushetkien savuja, ja niiden lisäksi kaikkia muitakin savuja aina aika ajoin.

Tupakan osto tai retkahtaminen ei kuitenkaan ollut missään vaiheessa oikeastaan lähelläkään. Silloinkin kun halutti ihan hulluna, onnistuin pitämään mielessäni sen että olen lopettanut ja sitä minä haluankin olla. Tiukoissa paikoissa lohdutaa myöskin sellainen ajatus, että melkein kaikki tupakoitsijat oikeasti haluaisivat lopettaa, ja ovat kateellisia minulle kun olen siinä onnistunut! Ja että jos saisivat valita uudelleen, melkein kaikki tupakoitsijat jättäsivät sen ensimmäisen savukkeen polttamatta.

Tanskaa ja Saksaa tuli siis parin viikon verran nähtyä, teltassa asustettiin ja vettä satoi joka päivä. Sadekuuron sattuessa oli hauska istua retkituolilla teltassa ja miettiä sitä, miten kiva on kun ei tarvi vähän väliä juosta sateeseen tupakalle. Kivaa oli myös se, että esimerkiksi teltan pystytys sujui paljon aiempaa nopeammin, kun välissä ei tarvinut vedellä savuja. Aikaa säästyi, niin tässä kuin monessa muussakin asiassa. Noina hetkinä olin tosi tyytyväinen itseeni, ja painoin mieleeni nuo uudet mukavat asiat tupakoimattomuudessa jotta ne sitten huonona hetkenä kantaisivat eteenpäin.

Ja huonja hetkiähän riitti. Tanskassa ja Saksassa sai vielä poltella ravintoloissa, ja siellä kyllä olisi ollut niin ihana sytyttää tupakka tuopin kaveriksi. Lopulta tuoppi kuitenkin maistui ihan yhtä hyvin ilman tupakkaakin, tai oikeastaan paremminkin. Vitutustupakalle taas olisi ollut käyttöä esimerkiksi silloin, kun huomattiin että autosta oli jakopään kopasta kadonnut pultti jonnekin, koko kone oli öljyssä ja sijaintimme Fynin saarella keskellä maaseutua ilman mitään tietoa korjaamosta tai mistään muustakaan. Tai silloin, kun elettiin reissun viimeistä aamua, tarkoitus oli lähteä Jöngköpingin läheltä kohti Tukholmaa ja Viking Mariellaa joka veisi meidät Helsinkiin, eikä auto lähtenytkään aamulla käyntiin. Aina vastoinkäymisen sattuessa ensimmäinen ratkaisuvaihtoehto mikä välähtää mielessä on tupakka. Kun auto ei starttaa, kaikki kääntyy hyväksi jos poltan tupakan. Kun vituttaa ja ollaan ekyksissä jossain Kielissä, päädymme takaisin kartalle kunhan poltan sen tupakan. Kun sataa kaatamalla ja väsyttää, pilvet haihtuvat ja aurinko valaisee taivaan jos nyt vain poltan edes sen yhden ainoan tupakan!!! Kaikista hankaluuksista ja vitutuksista sitä tietenkin selvittiin ilman sitä tupakkaakin. Se on vain jotenkin niin jännä, miten tiukassa tupakka on minun päässäni. Suurella mielenkiinnolla odotan, kuinka kauan kestää että alkaa muodostua uudenlaisia muistijälkiä ja tupakka ei olekaan enää se ykkösvaihtoehto, mikä tulee mieleen auton korjaamiseen tai teltan kuivaamiseen.

807!

Takana juhannus ja ensimmäinen kesälomaviikko. Edelleen tupakoimaton. oltiin reissussa pohjosessa, ja nyt pikaisesti käymässä kotona ja lähdössä kahdeksi viikoksi reissuun Tanskaan.

Tupakkaa haluttaa edelleen, juuri nyt taas poikkeuksellisen paljon. Naama on kohta krampissa jatkuvasta purkan jauhamisesta. Posket on ruvella ja kieli ei tahdo mahtua suuhun, kun pinna kireällä puree purkkaa ja samalla puree tämän tästä myös poskiin ja kieleen. Onneksi suu sentään paranee nopeasti...

Yllättävän hyvin meni pohjosen reissu, siihen nähden että matkan varrella oli sen sata tilannetta jossa on tottunut polttamaan. Ja juhannuksena oltiin tietysti humalassa. Haluttihan se ihan älyttömästi polttaa, mutta enpä polttanut. En edes silloin, kun olin yöllä niin humalassa että olin ottanut ison kasan valokuvia joita en myöhemmin edes muistanut ottaneeni. Ja seurueessa oli koko ajan ihmisiä jotka tupakoivat, joten sitä röökiä olisi ollut helposti saatavilla. Mukavaa oli myös se, että juhannuksenviettopaikassa oli minun ja T:n lisäksi kolmaskin lopettanut. Hänellä takana pari viikkoa, eikä tainnut ihan ruusuilla tanssimista tuokaan lopettaminen olla... Kokemusten jakaminen ja sosiaalinen tuki (vai paine?) tuli tarpeeseen, eikä kukaan meistä polttanut. Ollaanhan me ihan kuninkaita!!!

Nyt taas ressaa tämä pakkaaminen ja uusi reissuun lähtö, ja tuntuu siltä että kaikki tapahtuisi helposti ja kuin itsestään jos vain sytyttäisi yhden chesterin. Kovinkaan paljon ei ole tämä tupakanhimo vielä vähentynyt, mutta se iloinen puoli tässä kuitenkin on että nuo mieliteot menee aiempaa nopeammin ohi. Olen myös vähän oppinut hallitsemaan tuota halua, ja saamaan sen omalla toiminnalla aisoihin. Se on sinänsä helpottavaa. Tähän saakka on menty niin, että olen vain voimattomana odottanut sen hellittävän. Nyt tuntuu, että voin itse tehdä asialle jotain. Olen siis tupakoimattomuuteni herra, heh.

Nyt siis hypätään laivaan ja poistutaan Tanskaan puremaan purkkaa. Palataan parin viikon kuluttua.

602

jep, 602 savuketta jäänyt polttamatta. Tosi mahtavaa joo. Juuri kotiuduin baarista. Kännissä, pahoittelen mahdollisia merkittäviä kirjoitusvirheitä. Oltiin ensin puistossa ja sitten baarissa tupakoivien ystävien kanssa. Baariosuus lopulta ihan ookoo, mutta ennen sitä puistossa oli perhanan hankalaa. Kylläpä halutti tupakkaa, voi perhana!!!

Koko päivä on taas ollut sellainen, että on tehnyt mieli polttaa. Jonnin aikaa meni vaihteeksi ilman näitä supervaikeita päiviä. Ei tuntunut yhtään siltä, että elämä loppuu ilman tupakkaa. Kolmen vuorokauden työmatka ja kesälomalle jääminenkin sujuivat ilman suurta draamaa, mutta sitten taas tänään jysähti. Ihan järkky nikkis. melkein koko ajan. Pussikaljan juominen puistossa oli varsinaista tuskaa. Tupakkaa halutti ihan perkeleesti ja nikotiinipurkkaa piti jauhaa koko päivä niin että suu on varmaan rakoilla. Niin sitä vain tästäkin selvittiin. Nyt nukkumaan, ja huomenna päivä on uus. Yötä.

444

Tähän mennessä olen jättänyt polttamatta 444 savuketta. Rahassa se tekee 81.50. Ja kun meitä on tässä taloudessa kaksi, säästöä on tullut yli 160€. Aika huimaa.

Rahahan ei varsinaisesti näy missään, jos siihen ei erikseen kiinnitä huomiota. Sen muistan jo nuoruusvuosilta, että vaikka rahaa ei ollut pennin jeniä, tupakkaan ne kuitenkin riittivät aina. Se on itse asiassa melko ihmeellistä, millä olen esimerkiksi rahoittanut tupakointini silloin, kun olin vielä peruskoulussa ja asuin kotona. Ei mitään muistikuvaa siitä mistä rahat tulivat, mutta sen tiedän että jo yläasteella tupakointi oli tahtia aski per päivä. Ja kotoa ei mitään miljoonia saanut. Muistan että sain viikkorahaa, ainakin vielä kutosella ja seiskalla. Se oli 20mk, sen sai perjantaina ja se riitti tupakka-askiin, discon pääsylippuun ja pari markkaa vielä jäikin. Viikkorahalla ostettu aski ei kuitenkaan riittänyt seuraavaan perjantaihin saakka, joten jollain rahalla sitä on ostettu lisää. En ole koskaan varastanut tupakkaa kaupasta. Vaikeaa se olisi ollutkin, tuolloinkin tupakat olivat kassojen luona kaupan tädin valvovan silmän alla. Myöskään rahaa tupakan ostoon en ole kotoa tai muualtakaan vienyt. Äidin Marlboroaskeja olen kyllä verottanut, joskus raskaallakin kädellä, mutta sellaisia määriä ei mammaltakaan pystynyt viemään kuin mitä oli kulutus. Isovanhemmilta sai joskus rahaa, ja possusta on kaivettu veitsellä kolikoita. Joskus palautettiin kaverin kanssa salaa kotoa kerättyjä pulloja. Melkoisen vaivan sitä on nähnyt mahdollistaakseen tuon jalon tupakointiharrastuksen jo alkumetreillä!

Sellaisenkin surkuhupaisan yksityiskohdan muistan, kuinka toimittiin jos joskus ei tupakkaa ollut ja tuska oli kova. Lähellä oli sosiaali- ja terveysoppilaitos, jonka päädyssä oli iso tupakkapaikka. Talvisaikaan kovalla pakkasella, kun tuhkakupeissa oli paksu kerros pakkaslunta, oli se hyvä apaja nikotiinintuskia kärsiville nappuloille. Pakkaslumeen pystyyn työnnetyt tumpit sammuivat siististi ja nopeasti, niitä ei siis ollut tarvinut murskata tai kastella. Ja pakkaslumeen tumpatut natsat eivät maistuneet tuhkakupille tai tökölle. Aivan huippu löytö! Sieltä niitä sitten yksitellen lumesta nosteltiin, ja etsittiin tarpeeksi pitkiä jämiä joista saisi savut. Ikuisesti kaikkea vihreää tupakkaa vastustaneena tuolta lumisesta tuhkiksesta poimittiin eniten mentoltupakka, ne maistuvat parhaalta. Tavallisista tuhkakupeista tai purkeista ei natsoja polteltu, ne olivat säälittävästä alennustilasta huolimatta liian ällöttävän makuisia.

Kerran oltiin kaverin kanssa meillä, vanhemmat olivat poissa kotoa. Asuttiin silloin vielä rivitalossa, joten tämä on tapahtunut seiskaluokalla tai aikaisemmin. Tupakkaa ei ollut, ja mieli teki kovasti. Pengottiin kaikki kaapit ja äidin kassinpohjat, mutta mitään ei löytynyt. Possusta ropisi vain kourallinen viisipennisiä, joten rahaakaan ei ollut. Ainoa lääke tupakantuskaan oli isän piipputupakkatoppa, joka oli unohtunut takapihan pöydälle ja kuivunut pienenpieniksi muruiksi. Se sai luvan kelvata. Mitään tupakointivälinettä piippukessun polttoon ei löytynyt, joten nyt tarvittiin luovuutta. Kokeiltiin vaikka mitä, ja lopulta keksittiin toimiva keino. Piipputupakkaa kostutettiin vähän sumutuspullolla, ja siitä käärittiin sätkiä. Rizloja tai filttereitä ei ollut. Sätkät käärittiin puhelinluettelon keltaisista sivuista ja virsikirjasta, ja poltettiin karvapäisinä. Hyvin ajoi asiansa.

Vähissä varoissa ollessamme ostettiin sippiaskeja, eli niitä missä on vain kymmenen tupakkaa. Valikoimat eivät olleet sitä mitä nykyisin, sippiaskeissa myytiin meidän perän kioskilla (siinä josta meille 12-vuotiaille myytiin) vain Kevyt5-tupakkaa sippiaskeissa. Oma merkki oli tuolloin punainen Marlboro, joten kevytvitosesta ei paljon savuja irronnut. Niinpä niistä katkottiin filtterit pois, ja taas röyhyteltiin karvapäitä. Ja oltiin tosi cool.

Myöhemmin tilanne sitten helpotti. Kahdeksannella aloin saada lapsilisän omaan käyttööni, ja tupakanpolton rahoittaminen helpottui. Hyvin on vain jääneet muistiin nuo hetket kun tupakkaa ei ollut ja pakko oli saada. Kyllä hätä keinot keksii!

Ihan kohta kolme viikkoa täynnä

Nyt tupakoimattomuutta on takana vajaata neljää tuntia vaille kolme viikkoa. Uskomattomalta tuntuu tuo luku, tosi kauan tässä on kestetty! Välissä on jo helpompaa, mutta vaikeita päiviä mahtuu yhä joukkoon. Joinain päivinä jo herätessään ajattelee tupakkaa, eikä ajatuksesta pääse eroon koko päivänä. Välillä myisi vaikka sielunsa mahdollisuudesta polttaa turvallisesti edes yksi savuke... Yhä useammin menee kuitenkin pitkiä aikoja (lue: minuutteja) ettei ajattele tupakkaa ollenkaan, tai ajattelee mutta mieliteko menee nopeasti ohi ja pystyy jatkamaan toimia.

Kahden yön ajan meillä on ollut kylässä tupakoivia ystäviä kotipuolesta. Jo naftaliiniin haudatut kannelliset lasipurkit kaivettiin takaisin parvekkeen koristukseksi vieraita varten. Kauan poissa (ainakin silmistä, muttei vielä mielestä) olleet harmaat savukiehkurat palasivat kiemurtelemaan parvekkeelle. Näiden ystävien kanssa on vuosien varrella polteltu eräskin tupakka. Millon on istuttu parvekkeella aurinkoisena kesäiltana savuke sormissa, milloin hytisty kolmenkympin pakkasessa nopeilla savuilla, millon vedetty tunkkaisessa baarissa askitolkulla ja parannettu maailmaa. Yhdessäoloon on kuitenkin aina kuulunut tavalla tai toisella tupakanpoltto, vaan eipä kuulunut enää. Joitain kertoja sydäntä riipaisi katsoa vierestä, kun omalla parvekkeella räpsähti sytkäri ja sutytti tupakan tulipään punaiseen hehkuuin... Olisi niin kovasti tehnyt mieli polttaa, edes yhdet savut. Itsekuri kuitenkin piti, ja usein ennen savukkeen loppua olin jo onnistunut lannistamaan tupakanhalun, ja pystyin täysin vilpittömästi ajattelemaan että en ihan oikeasti edes tahdo polttaa. Olin melko ylpeä itsestäni. Ja T:stä.

Uusi tupakkalaki koskien ravintolatupakointia on aivan paras! Kerkesimme käydä savuttomina baarissa vielä kun siellä sai polttaa. Silloinkaan ei ollut kohtuuttoman vaikeaa pitää tupakanhimoa kurissa, mutta siihen verrattuna nykytila on kyllä tsiljoona kertaa helpompi. Ihanaa, kun ei tarvi koko ajan joka puolella nähdä jonkun sytyttävän tupakkaa ja vetävän siitä henkosia! Tupakansavuisissa baareissa kyllä pystyi käymään ja olemaan polttamatta, mutta kun koko ajan jossain joku polttyi, oli tupakka itselläkin mielessä vähän väliä. Samoin sitä nuuskutteli ympärillä leijuvia tupakansavuja ja huokaili syvään. Nyt ei tuo tuore tupakansavu kiemurtele enää houkuttelevasti sieraimiin kun istuu tuopposen ääressä; houkutuksen vaikutuspiiriin joutuu vain jos sinne itse hakeutuu. En tiedä käykö jossain vaiheessa niin, että tupakansavu alkaa haista pahalle ja rupeaa ällöttämään. Jos käy, minä en ole vielä lähelläkään sitä pistettä. Tuore tupakansavu tuoksuu hyvältä ja vetää minua puoleensa. Tyytyväisenä patsastelen bussipysäkillä tupakoivan kanssaodottajan vieressä tai seurailen sauhuttelijaa parin askeleen päässä kaupungilla ja haistelen tupakkaa silmät kiinni, tuntuu hyvältä. Pahalta, itseasiassa vastenmieliseltä kuitenkin tuoksuu kaikki muu tupakkaan liittyvä. Juuri tupakalta tulleet ihmiset haisevat järkyttävän pahalta. Omat kaikki vaatteet takkeja myöten on pesty ja tuuletettu, koska ne lemusivat yököttävästi. Tuhkakupit ja tupakkapaikat, varsinkin auringonpaisteessa ovat suorastaan oksettavia, ja hajun tuntee kauas. Alakerran naapuri polttaa tupakkaa sisällä, ja välillä koko rappu haisee eltaantuneelle vanhalle tupakalle. Yäk. Tuore tupakka on kuitenkin toinen juttu!

Töissä taas!

Olen palannut töihin. Tupakkakiusauksia mahtuu tavalliseen työpäivään enemmän kuin olisin arvannutkaan, mutta yllättävän helposti niistä olen kuitenkin selvinnyt. Töihin paluu oli aivan parasta viikon kotona olon jälkeen, ei siksi että töissä olisi mitenkään älyttömän mukavaa, vaan siksi että aika on kulunut työpäivinä ihan eri tavalla. Juuri tänään tajusin, että kun selviän vielä huomisesta, olen ollut kaksi viikkoa tupakoimatta. Ja se on uskomaton saavutus, ainakin minulle.

Kaiken kaikkiaan tähän saakka olen pärjännyt paljon paremmin kuin osasin odottaa. Luulin putoavani paljon syvemmälle aallonpohjalle ja sen alle, ja rypeväni siellä tuskissani kiduttavan pitkään. Muistikuvat aiemmista lopettamisyrityksistä ovat karmeita, ensimmäiset päivät ilman tupakkaa ovat olleet yhtä helvettiä ja on tuntunut siltä että elämä pysähtyy. Pelkäsin tätä yritystä aivan hirveästi, paljon enemmän kuin aikaisemmilla kerroilla. Toisaalta myös motivaatio oli parempi ja yritys paljon enemmän valmistellumpi kuin ennen. Siinäpä se varmasti onkin syy siihen, miksi olen nyt kestänyt näin hyvin. Tällä kertaa ihan oikeasti haluan lopettaa. Haluan onnistua!

Ärsyttää

Eilen oli aivan voittaja olo, kun baarissakin tuli käytyä eikä tupakantuskia ollut nimeksikään. Tänään onkin sitten ollut toinen ääni kellossa. Tupakkaa haluttaa ihan koko ajan, juuri mitään muuta en ole tänääm ajatellutkaan. Välillä yritän tehdä jotain (lukea, katsoa telkkaa, mietin kävelylle tai jalkapallopeliin lähtöä...), mutta kaikesta tekemisestä tulee jollain tavalla mieleen tupakka ja luovun sitten ajatuksesta tehdä mitään. Ulkona on mahtava ilma, aurinko paistaa ja lämmintä 24 astetta. Tuulee kivasti, niin ettei ole edes liian kuuma. Pitäisi ja toisaalta haluttaisikin lähteä ulos nauttimaan päivästä, mutta ainakin toistaiseksi tämän estää seuranani oleva aivan sietämätön tupakanhimo. T lähti juuri töihin kärsien tupakantuskista hänkin. Nyt ajattelin keskittyä nujertamaan tämänhetkisen tupakanhimon, ja teen sitten jotakin mukavaa. Tai ehkä se ei ole mukavaa, mutta teen jotakin. Vahingossa voi vaikka olla vielä mukavaakin.

Selvisin tästäkin

Ensimmäinen varsinainen baarireissu tehty savuttomana! Yllättävän hyvin sitä pärjäili ilman tupakkaa, luulin että olisi ollut vaikeampaa. Hankalinta oli terassilla istuminen; siinä olisi totisesti maistunut tupakka tai pari. Mieliteko meni kuitenkin helposti ohi, kun kohdisti mietteet muihin asioihin. Baarissa sisällä ei ihme kyllä juurikaan haluttanut tupakkaa, vaikka koko ajan näki kun ympärillä poltettiin. Omassa pöytäseurueessa ei sauhuttelijoita ollut, mikä varmaan osaltaan helpotti asiaa.

Jee, viikko täynnä!

Huippua, nyt ollaan oltu polttamatta 1 viikko 17 tuntia ja 4 minuuttia! Viikon rajapyykin ylittäminen tuntuu tärkeältä, on ihan eri asia sanoa että ei ole polttanut yli viikkoon, kuin että on ollut polttamatta viisi tai kuusi päivää. On hyvä mieli, olen selvinnyt tähän asti! Ja vieläpä ilman varsinaista ajatustakaan retkahduksesta. Aikaisempiin lopettamisyrityksiini on enemmän tai vähemmän kuulunut alkumetreiltä saakka pientä itsensä huijaamista, ensin ajatuksen tasolla ja sitten käytännössäkin. Nyt olen pysynyt tiukkana, ja toistaiseksi menee siis hyvin.

Tai hyvin ja hyvin, tupakkaa haluttaa ihan perkeleesti. Zybanin poisjättäminen näkyy tupakanhimossa. Tänä aamuna heräsin siihen, että unessa olin parvekkeella tupakalla. Silmät avatessani tajusin, että se ei ollutkaan totta koska en enää polta, ja itkuhan siinä meinasi tulla. Aioin yrittää vielä unta silmään jotta paha mieli ehtisi mennä pois, mutta juuri kun meinasin nukahtaa uudelleen yläkerran naapuri väänsi porakoneen käyntiin ja alkoi porata kiviseinää. Siispä nousin ylös ja siirryin aamusarjojen ihmeelliseen maailmaan. Telkkarin ääressä otin vielä pienet aamunokoset, ja niin se lähti tämäkin päivän käyntiin. Päivän mittaan monta kertaa haluttanut tupakkaa todella paljon. Nuo hetket ovat nyt paljon voimakkaampia kuin Zybanin kanssa, mutta menevät ainakin toistaiseksi melko nopeasti ohi. Zybanin poistuessa elimistöstä myös ruokahalu palailee. Aamulla oli pitkästä aikaa kiljuva nälkä, oikea ruoka maistui hyvin ja välipalojakin on tehnyt mieli koko ajan. Täytynee hiukan vahtia mitä suuhunsa laittaa, ettei käy hassusti (sanoo hän ja rypistää Snickers-paperin äkkiä pos näkösältä...)

Tylsää

Aivan mäntti päivä. T on töissä ja palailee ehkä joskus kahdeksan jälkeen illalla. Olen siis ensimmäistä kertaa tupakoinnin lopetettuani useita tunteja yksikseni. Pari tuntia meni kirjaa lukiessa ja radiota kuunnellessa, mutta sitten iski levottomuus. En keksi mitään tekemistä mikä kiinnostaisi tai mitä edes saisi aikaiseksi. Myöskään edestakaisin ravaaminen keittiön ja olohuoneen välillä ei nyt auta, koska jalat ovat edelleen niin kipeät että on vaikea liikkua. Luulen että aloitan pienen siivouksen, siinä ehkä kuluisi aika. Tätäkö tämä elämä nyt sitten on; sitä vain odottaa että aika kuluisi, keksii epätoivoisesti jotain turhaa tekemistä ja yrittää selvitä seuraavaan hetkeen polttamatta tupakkaa?

Pääsis jo töihin. Mulla on vielä kolme päivää vapaata, ja juuri nyt en osaa arvostaa niitä ollenkaan. T:llä on kaikki nuo kolme päivää töitä, ja olen siis lähinnä yksikseni kotona. Tuntuu masentavalta ajatella, että koko viikonloppu pitää kituuttaa tekemistä väkisin keksien samalla kun kello vaikuttaa pysähtyneen. Oikeatakin tekemistä varmaan olisi; kukkiin pitäisi vaihtaa mullat, vaatehuonetta raivata, suunnitella kesälomareissua ja tehdä siihen liittyviä varauksia... Mutta kun ei saa aikaiseksi yhtään mitään, kaikki tuntuu vain niin turhalta. Maanantaina pääsee töihin. Ei sielläkään varmaan mikään kauheasti kiinnosta, mutta näkeepä ihmisiä ja on vähän vaihtelua tähän kotona olemiseen.

Nyt vielä lisäksi ärsyttää se, että on joka puolelta niin pirun kipeä. Toistaiseksi Zybanin pois jättäminen ei ole lievittänyt lihaskipuja, mutta täytyy muistaa että puoliintumisajat ovat melko pitkät ja olo alkaa toivottavasti vähän kohentua. Pohkeen ovat jumissa, reidet kipeät ja käsivarsia pistelee ja jomottaa. Aivan raivostuttavaa. Ja hassuinta tässä on tietysti se, että alitajunnassa pieni nikotiiniperkele kuiskailee, että kaikki kivut kyllä helpottaa kun poltat vaan sen tupakan, miksi kannattaa itseään tuolla tavalla rääkätä kun ihan vain yhdellä tupakalla voi kaikista vaivoista päästä...

Auts

Karmeita lihaskipuja, välillä tuntuu ettei voi oikein liikkuakaan. Kipu vaihtaa paikkaa, tuntuu pistävänä hetken aikaa ja katoaa sitten jättäen lihaksen kipeäksi ja kosketusaraksi. Jossain määrin on sattunut jo viikon verran, mutta nyt käy oikeasti ihan helvetin kipeää. Järkeilin eri vaihtoehtoja, ja tulin siihen tulokseen, että voisi johtua Zybanista tämä vaiva. Liikunnasta tai lihasten rasittumisesta ei minun kohdallani taatusti ole kysymys, tällaisesta syystä paikat ovat viimeksi kipeytyneet lukiossa kun liikassa oli Circuit trainingia. Myöskään mikään magnesiumin tai kaliumin puute ei ole kyseessä, vasta otetuissa verikokeissa kaikki oli ok. Mitään muuta järkeen käyvää vaihtoehtoa en oikein keksi, ja sattuu niin pirusti että kiva olisi löytää joku ratkaisu.

Näin ollen olen päättänyt kokeilla Zybanin pos jättämistä, lienee ainoa varma keino tarkistaa johtuvatko kivut siitä. Huomisesta alkaen ainakin muutama päivä ilman Zybania, vähän hirvittää kuinka kova tupakanhimo sitten iskee. Käyn aamusella ostamassa vahvimpia laastareita mitä apteekista löytyy ja tapetoin itseni niillä.

Pitkiä mietteitä

Tänään on ollut helpompaa kuin aikaisempina päivinä, ainakin tähän asti. Tupakkaa on tehnyt kyllä mieli, mutta kovin tuskainen olo ei ole sen takia ollut. Olen nostanut Zybanin takaisin kahteen tablettiin päivässä, ehkäpä sielä nyt sitten tulee vaste.

Nyt kun ei ole ollut koko ajan yhtä helvettiä olla polttamatta, havahduin ajattelemaan sitä tosiasiaa että minä en sitten ihan oikeasti saa polttaa yhtään tupakkaa ENÄÄ IKINÄ. Apua, paniikki! Miten minä osaan elää ilman tupakkaa? Miten voi tehdä yhtään mitään ilman että vetää ne savut? Mitä sitä voi muuta edes tehdä, kuin kessutella? Enhän minä ole koskaan tehnyt mitään muuta kuin tupakoinut, nyt se on sitten loppu ja elämä on ihan tyhjää. Tulee kesäloma, juhannus, syysillat ja pitkästyttävät hetket, ja minä en voi polttaa. Ja joulu, ja uusivuosi, ja ensi vuosi ja sitä seuraava. Häitä, hautajaisia, pikkujouluja ja mainoskatkoja. Kaikkea tärkeää, tylsää tai järisyttävää tapahtuu, ja siltikään minä en voi polttaa. Onko missään enää mitään järkeä, tuntuuko mikään miltään? Karmivaa, pakko yrittää keskittyä johonkin muuhun ajatukseen.

Päivä kuusi meneillään

Tähän mennessä olen jättänyt polttamatta 105 savuketta, jotka olisivat tulleet maksamaan 17.33€. Polttamiseen olisi kulunut aikaa noin kahdeksan tuntia. Jos nuo savukkeet asetettaisiin peräkkäin, jono olisi 8,7 metriä pitkä.

Aaarrgggghhhhhh!!!!

Päivä viisi on ollut HIRVEÄ. Tupakkaa on tehnyt mieli enemmän kuin ikinä. Paskapuhetta että ensimmäiset kolme päivää ovat pahimmat ja sitten helpottaa. Ei ole helpottanut ytään, päinvastoin. Olo on todella kurja ja toivoton, ja tupakkaa tekee mieli niin pirusti. Nyt olen ollut polttamatta 4 vuorokautta 19 tuntia 49 minuuttia, ja aivan käsittämättömän pitkältä on tuntunut tuo aika. Olen ollut tuskainen ja ärtyisä koko päivän. Kaupungilta tullessa raivosin jäätelöautolle kuin heikkopäinen. T:lle olen myös tiuskinut ja riidellyt koko päivän. Nyt iltasella ei enää niin paljon ärsytä, lähinnä itkettää ja surettaa. Ja tekee mieli viinaa.

Eilen sanoi lääkärikin (kun muissa asioissa siellä kävin), että kannattaakohan oikeasti lopettaa kun se on näin vaikeaa. T:llä ei juurikaan tee mieli tupakkaa, mikä on tietysti kiva hänen kannaltaan. Olen iloinen, että jollakulla on helpompaa, mutta samalla ihan perkeleen kateellinen. Miksi minulla ei voi olla helpompaa??? EPISTÄ!

No, olkoon kuinka hankalaa tahansa, vielä en luovuta. Tämä lopettamisen yrittäminen on kerta kerralta karmeampaa, ja pelkään että jos nyt luovutan, en uskalla ehkä enää koskaan yrittää uudelleen. Vielä taistellaan!

Vähän paremmin

Karmea kolmas pävä on kääntymässä iltaan. Onneksi. Päivä on kyllä ollut tähän astisista ehdottomasti kamalin. Aika on kulunut hitaasti, ja mikään tekeminen ei ole tuntunut kiinnostavalta. Iltapäivällä käytiin T:n kanssa kaupassa, ihan vain kuluttamassa aikaa. Kierreltiin kirjakauppoja, levy-osastoja, leluliikkeitä ja käytiinpä katsomassa mahdollista uutta telttaakin. Lopuksi kierros ruokakaupassa, ja iloiseksi yllätyksekseni huomasin, että aikaa oli kulunut pari tuntia. Ihanaa. Kauppojen kiertely oli sinällään hankalaa, koska tähän lopettamiseen liittyvät ahdistusoireeni tuntuivat pahenevan ihmisten ilmoilla, ja hetken aikaa luulin saavani jonkun paniikkikohtauksen. Siitä kuitenkin sinniteltiin yli, ja kaupasta kotiin palattua oli hyvä mieli. Pitkästä aikaa nauratti.

Zybanin olen vähentänyt takaisin yhteen tablettiin päivässä. Kaksi tablettia vei kaiken ruokahalun, ja olo oli kurja. Melko kurja se on nytkin, mutta ruoka sentään maistuu hiukan paremmin. Ruoka onkin parhaillaan liedellä tulossa. Kumpikaan meistä ei nyt kykene keskittymään ruuanlaittoon, niinpä meillä syödään helppoja ja nopeita ruokia. Jauhelihaperunasoselaatikkoa ja valmisravioleja on jo ollut listalla, ja kohta pistellään poskeen italianpataa.

Huh huh

Kolmas päivä. Hereilläoloa takana tälle päivälle 3 tuntia 26 minuuttia, ja joka minuutti on ollut yhtä tuskaa. Yöllä en saanut nukuttua, pyörin ja pyörin sängyssä hikisenä ja tuskaisena vaikka väsytti niin pirusti. Lopulta tunteja kestäneen valvomisen jälkeen päätin ottaa unilääkkeen. Katsoin kuitenkin kelloa ennen lääkkeen ottoa, ja yllätyksekseni se olikin jo viisi. Olin siis kuitenkin onnistunut ainakin torkkumaan, vaikkei juuri siltä tuntunut. Jätin lääkkieen purkkiin, ja jatkoin torkkumista. 8.54 vessahätä pakotti minut jalkeille, olin aivan rättiväsynyt mutta koska tiesin ettei uni kuitenkaan tule, jäin jalkeille. Nikotiinipurkan pureminen helpotti pahinta aamunikkistä hiukkasen. Väsymyksen takia olin sekava ja ahdistunut, kädet tärisivät, hiki valui ja tupakkaa teki mieli niin että itketti. Oloa ei yhtään paranna minua vaivaava flunssa tai joku. Nuha on ollut kohta viikon, lämpöä vaihtelevasti vähän yli 37 ja yskää silloin tällöin. Vaikka tauti ei ole kova, se on saanut olon tuntumaan todella ikävältä.

Näissä tunnelmissa lähti siis käyntiin tämä päivä. Ahdistuneena raahauduin herättyäni sohvannurkkaan jauhamaan purkkaa ja tuijottamaan televisiota. Aamun avasi elämäni ensimmäinen Puutarhaetsivät; sopivan vaivatonta katsottavaa joka vei ajatukset ainakin pieniksi hetkiksi kerrallaan irti tupakasta ja kurjasta olosta. Jimin murhaaja saatiin kiinni (se olikin yllättäen Suzanne!) ja minulla nousi lämpö. Henkeä alkoi ahdistaa ja purkan pureminen oksetti. Myös psyykkinen ahdistus lisääntyi, ja olisin antanut taivaspaikkani tupakasta. Yritin keskittyä muihin asioihin, ja onnistuinkin syventymään Naura Claire, naura -hömppäkirjaan, jonka kirjastosta lainasin juuri tämän varalle. Nopeana lukijana ahmin kirjaa suoervauhtia, leukaluut tekivät töitä purkan parissa kuin kone, ja pian kello oli yksitoista ja herätyskello herätti taloutemme toisen tupakkalakkolaisen, T:n. Olin iloinen seurasta, ja raportoin aamun vaikeat hetket hysteerisen hihityksen säestämänä.

Toinen päivä ilman tupakkaa

No niin, nyt se lopettaminen on sitten todellisuutta. Tänään on menossa toinen päivä ilman tupakkaa. Tarkoitus oli kirjoittaa jo eilen, mutta siitä ei tulut keskittymisvaikeuksien takia yhtikäs mitään.

Käytössä on siis Zyban, joka kyllä ilmiselvästi vaikuttaa haluun polttaa tupakkaa. Ensimmäisinä päivinä vaikutus tuntui voimakkaammalta, tai ehkä siihen sitten vain tottui. Kokonaan tuo zyban ei tupakanhimoa vie, ei todellakaan! Tupakkaa haluttaa noin joka viides minuutti, joskin mieliteko menee yleensä nopeasti ohi. Pahimmat mieliteot kestävät sitten pitempään, ja houkuttelevat minua sytyttämään "vain yhden" savukkeen. Noissa kohdissa olen käyttänt apuna nikotiinipurkkaa ja imeskelytabletteja, vaikka lääkäri sanoi ettei niitä tulisi käyttää.

Nikotiinivieroitusoireet eivät ole kovin pahoja, käsien tärinää, hikoilua ja keskittymisvaikeuksia. Psyykkiset riippuvuusoireet ovat sitten paljon pahempia. Masennus ja ahdistus vaivaa, ja olo on välillä todella kurja. Aiemmin nämä oireet ovat tulleet esiin, kun tupakoimattomuutta on jatkunut pitempään, tällä kertaa oireet tulivat jo ennen varsinaista lopettamista. Osansa on tietysti Zybanilla, joka voi aiheuttaa mielialamuutoksia, ja stressillä, josta olen jo pitkään kärsinyt. Päätin kuitenkin, että en käytä näitä tekosyynä lopettamisen lykäämiseen, vaan yritän silti. Edelliset lopettamiset ovat kariutuneet lopulta noihin ahdistus- ja masennuskohtauksiin, ja tälläkin kertaa pelkäsin niitä jo etukäteen. Ehkäpä tuolla pelkäämisellä ja ennakoinnilla saatoin jopa aiheuttaa nuo oireet itse.

Lopetan tupakoinnin

Tänä päivänä olen 30 vuotta ja 14 päivää vanha. Olen tupakoinut 19 vuotta, ja nyt se loppuu. Kello 11.45 otin ensimmäisen Zyban-lääkkeen, joka auttaa minut eroon tupakasta. Zyban on reseptillä saatava lääkevalmiste, jota käytetään apuna tupakanpolton lopettamiseen motivoituneilla potilailla. Zyban-hoito kestää 7-9 viikkoa, minkä jälkeen pitää sitten pärjätä omillaan. Tämä satsi Zybania maksaa n. 160 €, eli ihan älyttömän paljon. Zybania otetaan aluksi 1 tabletti päivässä kuuden päivän ajan, sitten 2 tablettia päivässä kuurin loppuun. Tupakanpoltto lopetetaan kerralla toisella viikolla. Minä lopetan tupakoinnin perjantaina 18.5. Saan siis polttaa vielä 8 päivää!!!

Olen lopettanut tupakoinnin muutaman kerran aikaisemminkin. Pisimmillään olen selvinnyt kolmisen kuukautta ilman tupakkaa. Kaikki yritykset ovat kaatuneet siihen, että olen aikonut polttaa "vain tämän yhden". Sitä yhtä on sitten polteltukin aina muutamia vuosia, ennenkuin motivaatio uuteen yritykseen on kasvanut tarpeeksi vahvaksi. Tähän lopettamiseen olen valmistautunut vuoden. Työterveyslääkäri kirjoitti pyynnöstäni Zyban-reseptin 10.5.2006, eli päivää vailloe vuosi sitten. Jo tuolloin olin palavaklla innolla lopettamassa, mutta kuten aikaisemminkin lopettaessani, aloitin samantien myös itseni huijaamisen.

Päätin lopettaa:
- huomenna
- ensi viikolla
- jonain sopivana päivänä
- kun jään kesälomalle
- kun tulen kesälomalta
- kun tilillä on tarpeeksi rahaa että raskin ostaa lääkkeet
- jouluna
- uutenavuotena
- kun täytän 30
- vappuna
- kohta

Näin ollen huijasin itseäni melkein kokonaisen vuoden. Sopivaa päivää ei tullut koskaan, ja ajankohdan ratkaisi se, että resepti olisi ollut enää yhden päivän voimassa. Jos en olisi hakenut sitä nyt, olisin todennäköisesti päättänyt että haen uuden reseptin huomenna, ensi viikolla, kesälomalla... Itse asiassa hain lääkkeet eilen, mutta viivyttelin vielä hetken ja päätin että aloitan lääkkeet sopivana päivänä. Tänä aamuna herätessäni tajusin, ettei sitä sopivaa päivää tule ikinä jos en itse päätä niin. Niinpä otin ensimmäisen Zybanin juuri tänään, aivan tavallisena toukokuun päivänä. Vielä viime hetkellä, kun lääkepakkauksen folio oli jo rapsahtanut rikki, jokin minussa yritti huutaa tuhansia syitä miksi tablettia ei kannattaisi ottaa vielä tänään vaan vaikka huomenna tai jonain toisena päivänä. En kuunnellut, vaan nielaisin valkoisen tabletin salamannopeasti. Tabletin nieltyäni tunsin jonkinlaista lopullisuutta, tästä en aio enää palata entiseen. Olin samalla surullinen ja iloinen.