Ihan kohta kolme viikkoa täynnä

Nyt tupakoimattomuutta on takana vajaata neljää tuntia vaille kolme viikkoa. Uskomattomalta tuntuu tuo luku, tosi kauan tässä on kestetty! Välissä on jo helpompaa, mutta vaikeita päiviä mahtuu yhä joukkoon. Joinain päivinä jo herätessään ajattelee tupakkaa, eikä ajatuksesta pääse eroon koko päivänä. Välillä myisi vaikka sielunsa mahdollisuudesta polttaa turvallisesti edes yksi savuke... Yhä useammin menee kuitenkin pitkiä aikoja (lue: minuutteja) ettei ajattele tupakkaa ollenkaan, tai ajattelee mutta mieliteko menee nopeasti ohi ja pystyy jatkamaan toimia.

Kahden yön ajan meillä on ollut kylässä tupakoivia ystäviä kotipuolesta. Jo naftaliiniin haudatut kannelliset lasipurkit kaivettiin takaisin parvekkeen koristukseksi vieraita varten. Kauan poissa (ainakin silmistä, muttei vielä mielestä) olleet harmaat savukiehkurat palasivat kiemurtelemaan parvekkeelle. Näiden ystävien kanssa on vuosien varrella polteltu eräskin tupakka. Millon on istuttu parvekkeella aurinkoisena kesäiltana savuke sormissa, milloin hytisty kolmenkympin pakkasessa nopeilla savuilla, millon vedetty tunkkaisessa baarissa askitolkulla ja parannettu maailmaa. Yhdessäoloon on kuitenkin aina kuulunut tavalla tai toisella tupakanpoltto, vaan eipä kuulunut enää. Joitain kertoja sydäntä riipaisi katsoa vierestä, kun omalla parvekkeella räpsähti sytkäri ja sutytti tupakan tulipään punaiseen hehkuuin... Olisi niin kovasti tehnyt mieli polttaa, edes yhdet savut. Itsekuri kuitenkin piti, ja usein ennen savukkeen loppua olin jo onnistunut lannistamaan tupakanhalun, ja pystyin täysin vilpittömästi ajattelemaan että en ihan oikeasti edes tahdo polttaa. Olin melko ylpeä itsestäni. Ja T:stä.

Uusi tupakkalaki koskien ravintolatupakointia on aivan paras! Kerkesimme käydä savuttomina baarissa vielä kun siellä sai polttaa. Silloinkaan ei ollut kohtuuttoman vaikeaa pitää tupakanhimoa kurissa, mutta siihen verrattuna nykytila on kyllä tsiljoona kertaa helpompi. Ihanaa, kun ei tarvi koko ajan joka puolella nähdä jonkun sytyttävän tupakkaa ja vetävän siitä henkosia! Tupakansavuisissa baareissa kyllä pystyi käymään ja olemaan polttamatta, mutta kun koko ajan jossain joku polttyi, oli tupakka itselläkin mielessä vähän väliä. Samoin sitä nuuskutteli ympärillä leijuvia tupakansavuja ja huokaili syvään. Nyt ei tuo tuore tupakansavu kiemurtele enää houkuttelevasti sieraimiin kun istuu tuopposen ääressä; houkutuksen vaikutuspiiriin joutuu vain jos sinne itse hakeutuu. En tiedä käykö jossain vaiheessa niin, että tupakansavu alkaa haista pahalle ja rupeaa ällöttämään. Jos käy, minä en ole vielä lähelläkään sitä pistettä. Tuore tupakansavu tuoksuu hyvältä ja vetää minua puoleensa. Tyytyväisenä patsastelen bussipysäkillä tupakoivan kanssaodottajan vieressä tai seurailen sauhuttelijaa parin askeleen päässä kaupungilla ja haistelen tupakkaa silmät kiinni, tuntuu hyvältä. Pahalta, itseasiassa vastenmieliseltä kuitenkin tuoksuu kaikki muu tupakkaan liittyvä. Juuri tupakalta tulleet ihmiset haisevat järkyttävän pahalta. Omat kaikki vaatteet takkeja myöten on pesty ja tuuletettu, koska ne lemusivat yököttävästi. Tuhkakupit ja tupakkapaikat, varsinkin auringonpaisteessa ovat suorastaan oksettavia, ja hajun tuntee kauas. Alakerran naapuri polttaa tupakkaa sisällä, ja välillä koko rappu haisee eltaantuneelle vanhalle tupakalle. Yäk. Tuore tupakka on kuitenkin toinen juttu!